Kadonneen aarteen metsästäjä

Siemaillessani viime viikolla kahvia Washington Square Parkissa huomioni kiinnittyi saksalaispariskuntaan, joka käänteli saaren puoliväliin päättyvää Manhattanin turistikarttaa. Turistiparkoja kävi hieman sääliksi, sillä he eivät tienneet mitä menettivät. Elävä elämä ei New Yorkissa asu Times Squaren persoonattomissa ketjuravintoloissa tai Empire State Buildingin näköalatasanteen hissijonossa, vaan jossakin aivan muualla: Washington Heightsin latinokortteleissa, Astorian kreikkalaiskaupunginosassa, Williamsburgin krapulaisia taideopiskelijoita notkuvissa kahviloissa. Kaikki nämä sijaitsevat tukevasti saksalaisturistien kartan ulkopuolella.

Totuus on, että edes newyorkilaiset itse eivät tunne kotikaupunkiaan kovin hyvin. Laiskimpia ovat Manhattanin asukkaat, jotka kuvittelevat (osin syystäkin) asuvansa maailman keskipisteessä eivätkä jaksa poistua kotisaareltaan kuin korkeintaan lentokentälle tai New Jerseyn Ikeaan.

Koska Peter Elk on aina tuntenut viehtymystä suuren luokan tutkimusmatkoihin, hän on päättänyt tehdä läpileikkauksen Manhattanista kävelemällä Broadwayn päästä päähän ensi sunnuntaina, mikäli sääolot sen sallivat. Yli 21 kilometriä pitkä Broadway on ainoa katu, joka kulkee katkeamattomana läpi Manhattanin etelästä pohjoiseen. Se alkaa Financial Districtin pilvenpiirtäjien katveesta, johtaa meluisan Chinatownin läpi keskikaupungille, jatkuu Times Squaren teatterialueen kautta liberaalijuppien asuttamalle Upper West Sidelle ja päätyy lopulta Länsi-Harlemin ja Washington Heightsin kautta luonnonmetsää kasvavaan Inwoodiin. Matkan varrelle mahtuu monenlaista ihmistä, elämäntapaa ja rakennusta.

Pientä käsitystä Broadwayn värikkyydestä voi saada Stuart Brorsonin erinomaisesta M4-virtuaalibussimatkasta, joka kulkee hyvän matkaa pohjoista Broadwaytä -- kiemurrellen tosin myös muualla.

Lisätty kello 23:37 ET | Permalink

 
Musiikkia korville, osa 2

Vaalitaistelu osoittaa kuumenemisen merkkejä, vaikka ei olla vielä edes huhtikuussa. Istuvan presidentin George W. Bushin ja hänen todennäköisen haastajansa John Kerryn kampanjakoneistot tuottavat nyt lähes päivittäin uusia vaalimainoksia, joilla yritetään aivopestä poliittisilta voimasuhteiltaan tasaväkisten osavaltioiden äänestäjäkuntaa. Lisää propagandaa suoltavat mm. repujen ja demareiden puoluekoneistot sekä useat kansalaisliikkeet.

Tähän mennessä parhaan mainoksen on kuitenkin saanut aikaan radiojuontajatörkimys Howard Stern. Peter Elk ei yleensä kuulu Sternin show'n kuulijakuntaan, mutta Sternin "Bad American Presidents" -laulusta saa niin makeat naurut, että olen kuunnellut sen tänään ainakin 20 kertaa. Runsaan minuutin pituiseen klippiin Stern on onnistunut tiivistämään enemmän asiaa George W. Bushista kuin kaikki Bushin ja Kerryn kampanjakoneistojen tekemät vaalimainokset yhteensä.

Laulu liittyy Howard Sternin muutama viikko sitten julistamaan "radio-jihadiin" presidentti George W. Bushia vastaan. Sodanjulistus tuli hieman yllättäen, sillä hän on aiemmin tukenut republikaaneja ja kannattanut mm. Irakin sotaa. Sterniä epäilemättä ärsyttävät Bushin läheiset suhteet fundamentalistikristittyihin, jotka mielellään pistäisivät mm. lesboseksiä ohjelmissaan viljelevän Sternin tyrmään ja heittäisivät avaimen pois.

Sternin kampanjan potentiaalinen vaikutus hänen "Jesus freakiksi" nimeämänsä Bushin äänisaaliiseen saattaa kuitenkin olla melkoinen, sillä hänen ohjelmaansa kuuntelee viikottain noin kahdeksan miljoonaa ihmistä. Pian jihad-julistuksen jälkeen ohjelma hyllytettiin useilta republikaanimyönteisiltä radioasemilta. Virallisena syynä oli siivoton kielenkäyttö, joka alkoi yllättäen häiritä asemien omistajia vasta, kun ohjelma muuttui Bush-vastaiseksi.

Siivotonta tai ei, laulu on loistava. Pistetäänpä se soimaan vielä uudelleen.

Lisätty kello 21:38 ET | Permalink

 
Käytösopas


Vierailla mailla liikuttaessa on tunnetusti ensiarvoisen tärkeätä osata käyttäytyä sosiaalisissa tilanteissa paikallisten tapojen mukaisesti, jotta ei tekisi itsestään nk. jackassia eli ääliötä. Koska näitä käyttäytymissääntöjä on usein vaikeaa tai jopa mahdotonta osata etukäteen, Peter Elk päättänyt koota suomalais-amerikkalais-suomalaisen käyttäytymisoppaan. Oppaassa esitellään tavallisimpia interaktiotilanteita siten, että lukija voi helposti verrata suomalaisen ja amerikkalaisen käyttäytymistavan eroja kussakin tapauksessa.

Varoitus! Käyttäytymisohjeet perustuvat helsinkiläiseen ja newyorkilaiseen normistoon eivätkä välttämättä päde Savossa tai Keskilännessä!

Tilanne 1: Kahvilassa
Suomi
Kassa: Hei.
Sinä: Hei. Yksi kahvi.
Kassa: Kolme euroa. Kiitos.
Sinä: Kiitos.

USA
Clerk: Can I help you, sir?
You: Yes. Ummmmm… could I have a venti toffee nut latte?
Clerk: To stay or to go?
You: To go.
Clerk: Nonfat, wholemilk, breve, or soymilk?
You: Breve. [Wondering what the hell that is.]
Clerk: Whipped cream?
You: Yes, please.
Clerk: $3.82
You: Thank you.
Clerk: You’re welcome. Have a grrrreat day!
You: You too.

Tilanne 2: Ruokakaupan kassalla
Suomi
Kassa: Moi.
Sinä: Moi.
Kassa: 10,90. Onko Plussa-korttia?
Sinä: Ei.
Kassa: Kiitos.
Sinä: Kiitos.

USA (New York)
Clerk:
You:
Clerk: $48.97
You:
Clerk:
You:

Tilanne 3: Naapurin tapaaminen rappukäytävässä
Suomi
Sinä: Hei.
Naapuri:
Sinä: [Harkitset itsemurhaa, koska tulit juuri tervehtineeksi ihmistä, joka ei vastannut.]

USA
You: Heyyyyyyy, how are you doing?
Neighbor: I’m great, thanks! How are you?
You: Good-goood. So, how’s it going?
Neighbor: Good! You?
You: Great! So, see ya.
Neighbor: See ya. Have a good weekend!
You: You too!

Tilanne 4: Aivastaminen julkisella paikalla
Suomi
Sinä: AAAATTSHIIII!!
Ympärillä olevat ihmiset:
Sinä:

USA
You: SNEEEEEEZE!
People around you (in unison): Bless you!
You: Thank you.

Tilanne 5: Taksissa
Suomi
Sinä: Keskustaan. Eerikinkatu 15.
Taksikuski: Sellvä.
[Sävelradio: Oli elääämän valttikortit mulla kerran kouuurassaaain…]
Sinä: Tässä.
Taksikuski: Sellvä. 19,20. Kiitos.
Sinä: Kiitos. Hei.

USA (New York)
You: 232 Claremont Avenue. It’s between Riverside and Broadway at 122nd street.
Driver: Riverside? You want Riverside?
You: No. 232 Claremont. It’s between Riverside and Broadway.
Driver: Broadway? You want Broadway?
You: No… Yes… Well, never mind. Broadway and 122nd. Take me to Broadway and 122nd.
[Driver speaking for 25 minutes on the cell phone:متفرج ولكن الفريق الإيطالي خرج من البطولة لتسجيل الفريق الإسباني هدفا خارج أرضه بعد أن تفوق في مباراة الذهاب على أرضه 2-صفر.]
You: Here. Stop! Stop!!
Driver: $24.50.
You: Keep the change.
Driver: Thank you sir. Have a good day sir.

Tilanne 6: Ravintolassa
Suomi
Tarjoilija: Iltaa. Ja mitä saisi olla?
Sinä: Mitä suosittelette?
Tarjoilija: Suosittelen kateenkorvaa.
Sinä: Neljä pulloa Koskenkorvaa. Ja mango-anjovispizza.
Tarjoilija: Oreganoa, maistuuko?
Sinä: Kyllä kiitos. Voisimmeko saada pizzan puolitettuna?
Tarjoilija: Puolitusmaksu on kyllä sitten 10 euroa.
Sinä: Voi voi. Siinä tapauksessa otamme kaksi mango-anjovispizzaa.
Tarjoilija: [No sitähän minäkin.]
... parin kolmen tunnin kuluttua...
Sinä: [Tarjoilija näyttää viimein lähestyvän; kohta se kysyy, maistuiko ruoka.]
Tarjoilija: Maistuiko ruoka?
Sinä: Kyllä, kiitos. Saisimmeko laskun? [Maistui kauhealta, mutta suomalainen ei valita.]
Tarjoilija: Toki. [Tuon sen sitten, kun olen ensin järjestänyt liinavaatevaraston uudelleen. Jos muistan.]

USA
Waiter: Hiiii. How are you guys doing tonight?
You: We're great, thanks! How are you?
Waiter: Good! My name is Chuckie and I'm gonna be your waiter tonight! You guys wanna hear today's specials?
You: Yes, sure. [No, not really, but I don't want to offend you.]
Waiter: Ok, for starters, we have fresh grilled gazpacho; chicken tenders with honey-mustard sauce; western omelet sandwich with a choice of American cheese, Swiss cheese, provolone, Muenster, feta, cheddar, or mozzarella; we have cobb salad with grilled chicken breast, avocado, bacon, cucumber, tomato and hard boiled egg over seasonal greens; we have chicken Farinaia, breast of chicken sauteed in wine, shallots, and garlic over fettuccine. For entrees we've got salmon broiled or poached, served with Dijon mustard sauce; we have pasta alla vodka, penne with ham and shrimp sauteed in a pink sauce with garlic and olive oil; we have eggplant parmigiana served with pasta of your choice; we have... [keeps on going for 5 more minutes]
You: Sounds great. I'll have a Quattro Stagioni, though.
Waiter: To drink?
You: A beer?
Waiter: We have Coors, Coors Lite, Miller, Miller Lite, MGD, Budweiser, Samuel Adams, Brooklyn Brown Ale, Brooklyn Pilsner, Heineken, Stella, Amstel, Corona, Dos Equis...
You: An MGD, please.
Waiter: All right.
... Five minutes later ...
Waiter: How are we doing over here, folks?
You: Great! [Nice of you to ask.]
... Five minutes later ...
Waiter: How are we doing over here, folks?
You: Fine, thanks.
... Three minutes later ...
Waiter: How are we doing over here, folks?
You: Good. [Get the fuck out of here and let me eat.]
... Two minutes later ...
Waiter: How are we doing over here, folks?
You: Mmmm. [Aaarrgghh...]
... Ten minutes later ...
Waiter: How are we doing over here, folks?
You: Could we have the check, please?
Waiter: Of course.
You: Thank you so much.

Lisätty kello 23:55 ET | Permalink

 
Pohjasakan vihollinen

Likaisen Harryn ja Shaftin ohella 1970-luvun amerikkalaisen väkivaltaelokuvan ehdottomiin helmiin kuuluu vuonna 1974 valmistunut, Michael Winnerin ohjaama Death Wish (suom. Väkivallan vihollinen). Nyttemmin jo edesmennyt Charles Bronson esittää elokuvassa rauhaarakastavaa newyorkilaisarkkitehtia Paul Kerseytä.

Liberaalin Kerseyn maailma menee äkisti palasiksi, kun rikollisjoukko (nuori Jeff Goldblum ensimmäisessä elokuvaroolissaan!) tunkeutuu keskellä päivää hänen asuntoonsa, pahoinpitelee hänen vaimonsa ja raiskaa hänen tyttärensä. Vaimo menehtyy pahoinpitelyssä saamiinsa vammoihin, ja tytär muuttuu traumaattisen kokemuksen seurauksena vihannekseksi. Pian Paul Kersey kohtaa väkivaltaa, minne tahansa hän katseensa kääntääkin. Vilkaistessaan ulos ikkunasta hän näkee sällien hajottavan kadulle pysäköityä autoa; kävelyllä hänet yritetään ryöstää keskellä katua.

Ratkaisu Kerseyn tuskaan löytyy villistä lännestä. Liikematkallaan Tucsonissa hän vaikuttuu sikäläisestä järjestyksestä, joka perustuu käsiaseisiin. Kun kaikki kunnon ihmiset ovat aseistautuneita, rikolliset eivät uskalla hyppiä silmille.

Palattuaan kotiin New Yorkiin Kersey löytää matkatavaroistaan arizonalaisen liikekumppanin antaman lahjapaketin, josta paljastuu uutuuttaan kiiltävä revolveri. Ase taskussaan Kersey lähtee öiseen puistoon kävelemään. Kuinka ollakaan, likainen rikollinen yrittää ryöstää hänet stiletillä uhaten. Mutta tällä kertaa Paul Kersey ei alistu rikollisten mielivaltaan, vaan surmaa miehekkäästi alhaisen saastan ampumalla tätä lähietäisyydeltä rintakehään.

Ensin tappaminen järkyttää vanhaa liberaalia, mutta pian sairaat säälintunteet menevät ohitse. Ruumiita tulee, kun leppeä arkkitehti alkaa siivota inhimillistä likaviemäriä muistuttavan New Yorkin katuja. Kersey ei erityisesti hae uhrejaan; hän vain ottaa aseensa mukaan ja ”puolustautuu”, kun ryöstäjät tulevat oma-aloitteisesti häntä ahdistelemaan.

Oikeutta saatuaan Paul Kersey löytää henkisen tasapainon. Tytär makaa katatonisena parantolassa ja vävypoika tihuuttaa voimattomana itkua, mutta hyväntuulinen Kersey maalaa asuntonsa seinät iloisen keltaisiksi, kuuntelee reipasta musiikkia ja herkuttelee paistamalla maksaa mediumkypsäksi.

Lopulta poliisi pääsee ”vigilante killeriksi” nimetyn Kerseyn jäljille. Pohjimmiltaan poliisit ovat hänen puolellaan, sillä ryöstöjen määrä putoaa reippaasti, kun arkkitehti alkaa jakaa revolverillaan varoittavia esimerkkejä. Koska poliisit kuitenkin pelkäävät kaikkien ryhtyvän harjoittamaan omankädenoikeutta, Kersey päätetään pelotella pois kaupungista uhkailemalla. Viimein tässä onnistutaan Kerseyn haavoituttua ampumavälikohtauksessa.

Elokuva päättyy Chicagon rautatieasemalle, missä ontuva Kersey auttaa riehuvan paskasakin kiusaamaksi joutunutta naismatkustajaa. Kersey katsoo suoraan kameraan, hymyilee ja tähtää pistoolia imitoiden sormella suoraan kohti katsojaa. Vapise Chicagon roskaväki. Vigilante killer on nyt täällä.

Kaikessa mustavalkoisuudessaan Väkivallan vihollinen on kiehtova elokuva. Sen arvomaailma on alusta loppuun totaalisen vastenmielinen, ja välillä katsojan mieleen hiipii epäilys, että kyseessä on NRA:n tilaama mainoselokuva. Elokuva perustuu siihen naiiviin olettamukseen, että maailmassa on ”hyviä” ja ”pahoja” ihmisiä, joista ensin mainittu ryhmä tietenkin käyttää aseitaan vastuullisesti. Elokuvassa ei juuri oteta kantaa siihen, mitä tapahtuisi, jos New Yorkin kaltaisessa kaupungissa kaikille jaettaisiin käsiaseet. Myöskään väkivaltarikollisuuden syitä ei pohdita millään tavalla.

Liberaali Peter Elk ymmärtää silti omankädenoikeuden viehätyksen. Helsingissä asuessani fantasioin usein mm. kansalaisten vapaaehtoisista järjestyskaarteista, jotka partioisivat iltaisin kaupungin katuja ja antaisivat sähköpiiskoilla 10.000 voltin tällejä kännisten kuseskelijoiden munille. Kyllä loppuisi kaduille virtsaaminen, kun muutama sika saisi vähän ampeereja kiveksilleen. Toisessa fantasiassani vigilante P. Elk pistää kuriin jalankulkijoita kaatelevat suomalaiset taksiautoilijat ampumalla kertasingolla takaikkunan läpi sisään. Unelmissani nauran makeasti, kun piittaamattoman autoilijan nahkatakki sulaa hänen ihoonsa kiinni.

Vapise Helsingin roskaväki. Rauhaarakastava Peter Elk tulee käymään, kun sitä vähiten odotatte.

Lisätty kello 12:06 ET | Permalink

 
"Not helpful"

Bushin hallinto on tällä viikolla jälleen kuin tulisilla hiilillä, eivätkä tällä kertaa syynä ole surkeat työttömyysluvut tai kauppataseen vaje. Kongressin nimittämä 9-11 -komissio jatkaa nimittäin kuulustelujaan. Niiden tarkoituksena on mm. selvittää, tekivätkö Clintonin ja Bushin hallitukset riittävästi terrori-iskut estääkseen vaiko eivät. Tätä kirjoittaessa komission piinapenkissä hikoilevat entinen ulkoministeri Madeleine Albright, entinen puolustusministeri William Cohen sekä heidän nykyiset vastineensa Colin Powell ja Donald Rumsfeld.

Tukalaksi Bushin ja kumppaneiden oloa eivät silti niinkään tee ministereiden todistajanlausunnot kuin huomenna todistajanaitioon asteleva kansallisen turvallisuusneuvoston entinen antiterrorismipäällikkö Richard Clarke. Clarke oli sunnuntaina puffaamassa uutta kirjaansa CBS:n 60 Minutes -ohjelmassa ja tuli siinä yhteydessä sanoneeksi kaikenlaista kamalaa. Eilen illalla Clarke toisti samat väitteet vielä detaljoidummin PBS:n Newshour- ja Charlie Rose –ohjelmissa.

Bushin kannalta Clarken kirjassa on kaksi kiusallista syytöstä. Ensinnäkin Clarke väittää, että Bushin hallinto suhtautui täysin välinpitämättömästi terrorismin torjuntaan ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja. Clintonin hallinnon virkamiesten ja CIA:n varoitukset terrorismiuhasta kaikuivat kuuroille korville. Clarke vihjaa jopa, että turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Rice ei olisi tässä vaiheessa edes tiennyt mikä Al Qaida on.

Toinen kiusallinen väite liittyy välittömästi iskujen jälkeiseen aikaan. Clarken mukaan hän keskusteli iskuista George Bushin kanssa syyskuun 12. päivänä, missä yhteydessä Bush käski häntä tutkimaan iskujen ja Irakin välistä yhteyttä. Kun Clarke yritti väittää vastaan sanoen, että Al Qaida majailee Afganistanissa eikä Irakissa, Bush toisti vaatimuksensa vielä kahdesti uhkaavaan sävyyn. Myös puolustusministeri Rumsfeld halusi heti terrori-iskuja seuraavana päivänä pidetyssä kokouksessa lähteä pommittamaan Irakia. Clarken mukaan Rumsfeld selitti ällistyneelle tiedusteluväelle, että Irakissa olisi pommittamista varten "parempia kohteita" kuin Afganistanissa.

Clarken kokonaisnäkemys on, että Bushin hallinto käytti syyskuun 2001 terrori-iskujen aiheuttamia pelkoja törkeästi hyväkseen toteuttaakseen Irakin-vastaista pakkomiellettään. Resurssien ja huomion haaskaaminen Irakiin, jolla oli kaikkien tiedustelulähteiden mukaan kovin vähän tekemistä Al Qaidan kanssa, on ollut rivejään kasaaville terroristeille todellinen jackpot. Clarken mukaan Bushin hallinnon Irak-seikkailut eivät ole lisänneet Yhdysvaltain turvallisuutta -- päinvastoin.

Valkoisen talon tiedotuskoneisto oli eilen Clarken paljastusten vuoksi lähes kaaostilassa. Clarke leimattiin välittömästi katkeroituneeksi epäonnistujaksi, joka yrittää paljastuksillaan auttaa John Kerryn vaalikampanjaa ja tavoitella huippuvirkaa tämän voitettua presidentinvaalit. Presidentti ”ei muistanut” käyneensä kuvatun kaltaista keskustelua Clarken kanssa, ja varapresidentti Cheney väitti, ettei Clarkelle ollut kerrottu kaikista terrorisminvastaisista toimista.

Come on, Valkoinen talo. Kun ”en muista” vedetään puolustukseksi, pitäisi hälytyskellojen soida jo tyhmimmänkin hämähäkkimiehen päässä. Väitteet Clarken puolueellisuudesta ovat myös sikäli huteralla pohjalla, että hän on palvellut virkamiehenä sekä repu- että demarijohtoisissa hallinnoissa.

Mielenkiintoisin oli Condoleezza Ricen eilinen puolustus. Paitsi että hänkään ”ei muistanut” Bushin ja Clarken välistä keskustelua (jonka useampi muu ihminen muistaa), hän sanoi, että Clarken väitteet olivat ”not helpful”. Jostain syystä ”not helpful” on tässä maassa aina se, jonka taakse on hyvä piiloutua kaikenlaiselta kritiikiltä. Kun muutamat kenraalit viime keväänä rohkenivat vihjata, että Irakissa tarvittavien joukkojen määrä oli puolustusministeriössä arvioitu alakanttiin, heidänkin kommenttinsa olivat ”not helpful”. Hyödyllistä kommentointia on ilmeisesti ainoastaan Valkoisen talon virallista liturgiaa papukaijamaisesti toistava propaganda. Mielenkiintoinen -- etten sanoisi ashcroftilainen -- näkemys sananvapauden kotimaasta.

Lisätty kello 12:10 ET | Permalink

 
Musiikkia korville


Aamun Helsingin Sanomat on näköjään noteerannut puolustusministeri Donald H. Rumsfeldin "sanoituksiin" tehtyä musiikkia sisältävän uuden äänitteen. Albumilta löytyy mm. Rumsfeldin tunnetuin "runoteos" The Unknown, joka alkaa sanoin "As we know, There are known knowns". Levyllä musisoivat sopraano Elender Wall sekä pianisti Bryant Kong. Jälkimmäinen on myös säveltänyt musiikin Rumsfeldin teksteihin. Kyseessä eivät tietenkään ole oikeat runot, vaan Rumsfeldin lehdistötilaisuuksissa antamat lausunnot runomuodossa.

Luovaa kansaa täällä Maailman Mahtavimmassa Demokratiassa! Suomessa ei liene nähty moista sitten Juice Leskisen lapsellisen "E-e-e-e-en ko-ko-kommentoi" -räppäyksen, jolla irvailtiin silloisen ulkoministeri Pertti Paasion puhevialle. Paavo Lipposessa kyllä voisi olla ainesta tangolaulajaksi, mikäli hän ei saakaan janoamiaan diktaattorin valtaoikeuksia Euroopan Unionissa. Möreä-äänisen Lipposen ensilevyltä löytyisivät varmasti mm. hidastempoiset (< 60/min) hittibiisit Nahkurin orsilla sekä Sokean Reetan tango.

Rumsfeld-levyä esittelevä kolmeminuuttinen NPR:n radio-ohjelmanpätkä sekä muutamia musiikkinäytteitä löytyy täältä.

Lisätty kello 10:43 ET | Permalink

 
Arizona Dream



Peter Elk on jatkanut tutustumista uuteen, laajaan kotimaahansa. Tällä kertaa matka suuntautui Lounais-Yhdysvaltoihin, Arizonaan ja Nevadaan. Matkakumppanina toimi Bostonissa asustava lankomies, joka oli kaktusmaisemissa niinikään ensimmäistä kertaa. Pitkästyttämisen uhallakin matkakertomus julkaistaan seuraavassa kokonaisuudessaan.


Ensimmäinen päivä: Phoenix – Sedona, 116 mailia



Matkan aikana lähes kaikki ennakkokäsitykseni Arizonasta osoittautuivat virheellisiksi. Olin kuvitellut, että ajelisimme ylhäisessä yksinäisyydessämme pitkin pölyistä aavikkoa maisemien säilyessä muuttumattomina päiväkausia. Hiljaisuutta halkoisivat vain tuulen humina, maassa pyörivien pölypallojen rapina ja mahdollisesti satunnainen korppikotkan rääkäisy.

Fantasia särkyi nopeasti Phoenixin ulosmenoteiden iltapäiväruuhkassa. Phoenix, ”the blob that is eating Arizona” (Edward Abbey), on yksi Yhdysvaltain nopeimmin kasvavista kaupungeista. Sen asukasluku nousi 1990-luvulla peräti kolmanneksella ja on nyt noin 1,3 miljoonan korvilla (esikaupunkeineen pari miljoonaa). Ruuhka oli sen mukainen: autojonot matelivat laiskasti kuusikaistaisella moottoritiellä, ja kuumuudesta väreilevä ilma oli täynnä pakokaasua.

Kun pahin liikennekaaos oli helpottanut, matka sujui kuin tanssi. Maisemat vaihtelivat nopeasti Phoenixista pohjoiseen kulkevalla Interstate 17:llä. Tietä reunustavat kumpareet ja vuoret olivat alkumatkasta parimetristen kaktusten ja vihreiden pensaiden täplittämiä. Vähitellen kasvillisuus hävisi lähes kokonaan ja vuoret muuttuivat paljaiksi kallioiksi. Vuorten takaa nouseva ukonilma sysimustine pilvineen, rankkasateineen ja salamoineen loi aivan uudenlaista dramatiikkaa paitsi jylhiin maisemiin myös avoautolla ajelemiseen. Onneksi saimme auton katon suljettua juuri ennen kuin pahin sadekuuro osui kohdalle.

Ilta alkoi pimetä kesken ajomatkamme, joten suunnistimme Flagstaffin eteläpuolella sijaitsevaan Sedonan kaupunkiin. Pimeässä Sedona vaikutti sinitukkien suosimalta viattomalta golfkeskukselta, jonka pääkatua täplittivät halvat matkamuistoliikkeet ja lomaosakkeita kauppaavat kiinteistönvälitysliikkeet.


Toinen päivä: Sedona, Wupatki National Monument ja Grand Canyon, noin 200 mailia



Aamun valjetessa Sedona tarjosi yllätyksen. Havaintomme eläkeläisten golfparatiisista osoittautui kyllä oikeaksi, mutta ilmeisesti emme sittenkään olleet lukeneet matkaopastamme riittävällä huolella. Olimme nimittäin olleet autuaan tietämättömiä Sedonan asemasta Arizonan new age -keskuksena. Päivänvalossa rihkamakaupat paljastuivat kosmista energiaa, kristallikiteitä ja tarot-kortteja kaupusteleviksi liikkeiksi. Pääkadun arkkitehtuuri edusti etupäässä mesokitchistä kerrostumaa. Tarkempi silmäys Rough Guide USA:han paljasti, että Sedonaan on vaeltanut parempaa auraa etsiviä hörhöjä aina vuodesta 1981, jolloin tunnettu selvänäkijä Page Bryant ilmoitti planeetan ”sydänchakran” sijaitsevan kaupungissa.

Toinen yllätys oli pimeyden kätkemä upea maisema. Kaupunkia reunustivat paljaat tulipunaiset vuoret ja kalliojyrkänteet. Korkealle kohoavat tasahuippuiset kielekkeet, mesat, olivat jyhkeydessään todella vaikuttavia. Aluetta ei turhaan kutsuta nimellä Red Rock Country.

Näkymät muuttuivat nopeasti ajettaessa kohti pohjoista. Vuorten seinämiä alkoi peittää lähes suomalaistyylinen havumetsä. Puiden juurilla pilkahteleva lumi viestitti, että lämpötilat eivät etenkään öisin kohoa hellelukemiin. Matkan edetessä kävi myös selväksi, että tien varrella olevat ”scenic view” -kyltit eivät suinkaan tarkoita poikkeuksellisen kaunista näköalaa, vaan natiiviamerikkalaisten (joita aiemmin myös intiaaneiksi kutsuttiin) valmistaman turistiromun myyntipisteitä.

Kiemurteleva state highway 89A johti meidät Flagstaffiin, jonka ympäristö on jo huomattavasti tasaisempaa maastoa lukuun ottamatta kaupungin pohjoispuolella kohoavia San Francisco Peaks -vuoria. Niiden korkein kohta, lumihuippuinen Humphrey’s Peak kohoaa majesteettiseen 12.633 jalan (3.850 metrin) korkeuteen ja on nähtävissä kaikkialta kaupungin ympäristöstä. Itse Flagstaff sijaitsee yli 2.100 metrin korkeudella merenpinnasta.

Matka jatkui US-89:ää pohjoiseen kohti Sunset Crateria ja Wupatki National Monumentia. Sunset Crater jäi hidastelevan autoilijan ohittamisen vuoksi meiltä oikeastaan näkemättä, mutta kerrottakoon, että autosta näkyi kilometrikaupalla mustaa laavaa eri muotoisina möhkäleinä. Puuttomat kumpareet näyttivät kuin joku olisi saanut päähänsä vetää niiden päälle sileän asfalttikerroksen. Tien noustua vuorijonon huipulle edessä avautui lakeus, joka olisi saanut lapualaisenkin haukkomaan hämmästyneenä henkeään. Punaruskeaa puutonta erämaata riitti joka suuntaan kymmeniä kilometrejä. Kaukana horisontissa häämötti vuoriketju ja Grand Canyon.

Tämän lakeuden eteläreunalla sijaitsi Wupatki National Monument, noin 1200-luvulta peräisin oleva intiaanien ”rivitalokompleksi” eli pueblo. Pueblon asukit olivat aikoinaan harjoittaneet maanviljelystä, mikä tuntui nykyoloissa melko uskomattomalta. Luultavasti ilmasto oli vielä siihen aikaan maanviljelykselle jonkin verran nykyistä suotuisampi. Kuriositeettina mainittakoon, että hylätyssä pueblossa asusti 1800-luvulla Baskimaalta tulleita lammaspaimenia.

Lähellä sijaitseva pienempi Wukokin pueblo oli omalla tavallaan vielä vaikuttavampi. Turisteja oli selvästi Wupatkia vähemmän, minkä vuoksi erämaan hiljaisuus tunki tietoisuuteen täydellä voimallaan. New Yorkin hälytyssireenien ja metron ryminän jälkeen absoluuttinen hiljaisuus kuulosti todella oudolta. Ei lintujen laulua, ei liikenteen ääntä, ei edes tuulen suhinaa. Vain hiljaisuus.

Ajettuamme vielä jonkin matkaa pohjoiseen käännyimme kohti länttä ja Grand Canyonia. Reitti kulki osittain navajo-intiaanien reservaatin kautta. Paikoitellen ainoa kuuluva radioasema oli kaksikielinen KTNN Navajo Nation, joka soitteli intiaaniheviä navajonkielisten joustinpatjamainosten välissä. Navajoiden nykytila ei vaikuttanut kadehdittavalta. Tien varressa oli siellä täällä suttuisia asuntovaunukeskittymiä ja halvalla rakennettuja omakotitalohökkeleitä, joiden edustoilla ylipainoiset intiaanilapset potkivat palloa pölyisellä tantereella. On vaikea kuvitella, millä elinkeinolla ihminen voi itsensä elättää rutikuivalla ylätasangolla, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin pölyä, vuoria ja kanjoni. Mahdollisesti ei millään.

Väitetään, että mikään valokuva tai tilasto ei voi valmistaa ihmistä Grand Canyonin kohtaamiseen. Väite pitää kutakuinkin paikkansa. Kanjonin mittasuhteet ovat häkellyttävät: pituus 446 kilometriä (vrt. Helsingistä Joensuuhun), suurin syvyys 1.829 metriä ja suurin leveys 29 kilometriä. Näky on niin uskomaton, että se ei vaikuta enää todelliselta. Näköalatasanteen reunalla todellisuudentaju hämärtyy ja kanjonin tuijottaminen alkaa tuntua siltä kuin katselisi postikorttia. Perspektiivi menee sekaisin: osa kanjonin sisällä kulkevista kallioseinämistä alkaa näyttää kaksiulotteisilta paperiseiniltä; etäisyyksiä on mahdotonta hahmottaa.

Toisaalta elämystä heikentää hieman se, että Arizonassa ei juuri ole puutetta henkeäsalpaavista maisemista. Kun on koko päivän katsellut erilaisia luonnonihmeitä, Grand Canyon ei välttämättä tunnu enää ihan samalta kuin jos näkymä avautuisi yllättäen silmien edessä. Näköalan ihailemisella on myös rajansa. Kanjoni näyttää kaikilta eteläreunan tasanteilta kutakuinkin samalta, ja ellei aio patikoida kanjonin pohjalle, rotkon töllöttämiseen kyllästyy parissa tunnissa. Mutta fantastinen näky se on joka tapauksessa.

Katseltuamme auringonlaskua Grand Canyonilla ajoimme suoraan etelään ja majoituimme Williams-nimiseen kaupunkipahaseen. Williams oli todellinen arkkityyppinen rajaseutukaupunki. Mailin pituista pääkatua reunustivat halvat motellit ja Budweiser-mainosvaloilla varustetut synkeän näköiset olutjuottolat. Tavarajuna kolkutteli laiskanpuoleisesti ratapihalla. Paikka oli mentaalisesti niin kaukana monietnisestä liberaalista New Yorkista kuin vain ikinä voi olla. Ainoastaan laukaustenvaihto saluunassa jäi puuttumaan. Luulisin.


Kolmas päivä: Route 66, Hoover Dam ja Las Vegas, 236 mailia



Aamun valjettua jatkoimme Interstate 40:tä kohti Las Vegasia. Maisema alkoi muuttua yhä enemmän odotusteni kaltaiseksi kuivaksi ja pölyiseksi tasangoksi, jota reunustivat kauempana kohoavat puuttomat vuoret. Sijainnin läntisyydestä kertoo jotakin se, että Los Angeles alkoi esiintyä tienviitoissa.

Koukkaus historialliselle Route 66:lle toi vaihtelua puuduttavalle moottoritielle. Pian huomasimme, että tien ohella myös sen varrella sijaitsevia kaupunkeja saattoi hyvällä syyllä kutsua historiallisiksi. Aika tuntui pysähtyneen 1970–80 -luvulle, jolloin Interstate 40 korvasi Route 66:n ja jätti sen varrella sijainneen Seligmanin, Peach Springsin, Truxtonin sekä muutamat muut pikkukaupungit syrjään valtaväylistä. Tien vartta koristivat suljetut huoltoasemat, tyhjilleen jääneet motellit ja pari vanhaa autonromua. Ihmisiä näkyi harvakseltaan. Todellista road movie -maisemaa!

Kingmanin kaupungin jälkeen käännyimme Nevadaan johtavalle US-93:lle. Viivasuoraa tietä jatkui kymmeniä maileja. Pölyinen tasanko loppui vähitellen, ja näkymä alkoi muistuttaa yhä enemmän vierasta planeettaa. Täällä olisi hyviä paikkoja avaruusleffojen kuvauksille.

Kun aloimme lähestyä osavaltion rajalla sijaitsevaa Hoover Damia, matkaan tuli ylimääräistä jännitystä. Auton bensamittarin varoitusvalo alkoi vilkuttaa juuri kun juutuimme siltatöiden ja turvatarkastusten aiheuttamaan mailien pituiseen autoletkaan. Maantie kulkee suoraan padon yli, joten turvatoimet ovat alueella tiukkoja. Kaikki autot joutuvat ajamaan ohi tarkastuspisteen, jossa parrakkaat kuljettajat ilmeisesti alistetaan erikoistutkimuksiin. Bensan loppuminen ja auton pysähtyminen keskelle patoa olisi varmasti ollut vinkeä kokemus tarkka-ampujineen ja terrorismin vastaisine erikoisjoukkoineen.

Itse pato on melkoinen insinöörityön mestarinäyte. Laskeuduttaessa Arizonan puolelta kiemurtelevaa maantietä pato ei oikeastaan näytä juuri miltään, mutta toiselta puolelta sen 220 metriä korkea seinä on paremmin nähtävissä. Pato on pohjaosastaan 200 metriä paksu, ja sen yhteydessä olevan voimalaitoksen tuottama sähkö riittää 500.000 kotitalouden tarpeisiin. 1930-luvulla rakennettu Hoover Dam on toistaiseksi ainoa näkemäni art deco -tyyliä edustava pato. Jopa padon torneissa sijaitsevat yleisövessojen ovet oli pieteetillä näperretty tyyliin sopiviksi.

Hoover Damilta on enää kivenheitto Las Vegasiin. Päivänvalossa ja autosta käsin Las Vegas ei anna itsestään kovin ihmeellistä vaikutelmaa. Esikaupungit näyttivät koostuvan lähinnä ränsistyneistä asuntovaunuista ja parakeista. Las Vegas Boulevardin eli kansanomaisemmin Stripin pohjoispää panttikonttoreineen ja strippiluolineen ei myöskään tehnyt erityisen ylevää vaikutusta.

Kadun eteläpää on sen sijaan huomattavasti näyttävämpi. Pimeän laskeuduttua mitä mielikuvituksellisimpien hotelliluomusten valot, fasadit ja suihkulähteet ovat varsinkin jalankulkijan perspektiivistä komeaa katseltavaa. Hyvä maku on arkkitehtuurista tietysti kaukana, mutta tuskin kukaan sellaista on Vegasiin tullut katsomaankaan. New York, New York -hotellin edustalla on vapaudenpatsas ja kaksi hinaajaa vesitykkeineen, Paris, Las Vegas -hotellilla on oma Eiffel-torni ja Bellagio-hotellilla usean futiskentän kokoinen ”tanssiva” suihkulähde, joka tykittää vettä kymmenien metrien korkeuteen.

Itse yövyimme pyramidin muotoisessa Luxor-hotellissa. Viidennentoista kerroksen hotellihuoneesta avautui mukava näkymä suoraan sfinksin takapuolen yli kohti lentokenttää. Illalla pistäydyimme Eiffel-tornissa tutkailemassa sieltä avautuvaa näköalaa. Yhdeksän taalan pääsymaksu oli hintansa väärti. Eiffel-torni näytti katutasosta katsottuna pelleilyltä, mutta ylhäältä näkymissä ei totisesti ollut moittimista.


Neljäs ja viides päivä: Las Vegas



Seuraavina päivinä jatkoimme Las Vegasin hotelleihin tutustumista: Excalibur, Stratosphere, The Venetian, Caesar’s Palace, Bellagio. Suosikkini oli The Venetian, jonka vetonaulana on sisälle rakennettu kanaali gondoleineen. Välillä gondolikuskit pysähtyivät soutelun lomassa kajauttamaan jonkin banaalin italiankielisen laulun kuten O Sole Mion ja jatkoivat sitten taas menoaan eteenpäin. Eläkeläiset näyttivät nauttivan maksullisesta gondoliajelusta, mutta minulta jäi kyllä väliin. Olisi hävettänyt liikaa. Toinen suosikkini oli Paris, Las Vegas, jonka sisällä kiemurtelevat merkkiliikkeiden ja ravintoloiden reunustamat ”pariisilaiskadut”. Kaikki aitoa, sataprosenttista kitschiä.

Illalla kävimme katsomassa Vegas-show’ta. Olin etukäteen kovin epäileväinen esitysten laadun suhteen, mutta koska katsoimme show’n kuuluvan asiaan, menimme Harrah’s-hotelliin seuraamaan Skintight(?!)-nimistä esitystä. Show ei ollut ihan niin hirveä kuin etukäteen pelkäsin. Ainakin tanssijat olivat alle kuusikymppisiä ja pysyivät jopa enimmäkseen tahdissa. Itse produktiossa ei ollut paljonkaan järkeä. Esityksessä ei näyttänyt olevan mitään erityistä kantavaa teemaa, ja se koostui sikin sokin leikatuista vanhoista hittibiiseistä. Puolivälin paikkeilla yleisöä ”viihdytti” noin 15 minuutin ajan keskitasoinen koomikko.

Uhkapeliä tuli harrastettua varsin maltillisissa määrin. En laskenut tappioitani tarkemmin, mutta arvioisin niiden nousevan pariin kolmeenkymmeneen dollariin. Yksikätiset rosvot ovat todella nimensä veroisia ja imevät kolikoita uskomattomalla nopeudella. Jokainen joka kuvittelee jäävänsä lopulta voitolle, saa kyllä katkerasti pettyä.

Kaikkiaan Las Vegasia voi suositella jokaiselle, joka viihtyy ruotsinlaivalla. Konsepti on sama: hotellit ovat täydellisiä viihdekeskuksia, joissa nukutaan, hypitään diskossa, katsellaan esiintyviä taiteilijoita, syötetään rahaa pelikoneeseen ja ahmitaan liikaa ruokaa seisovasta pöydästä. Parasta kaupungissa on mahdollisuus tutustua rakennustaiteen mauttomimpiin taidonnäytteisiin, ihmetellä Caesar’s Palacen ”roomalaisia” patsaita, New Yorkin ”pilvenpiirtäjiä” tai Excaliburin ”keskiaikaista linnaa”. Kovin pitkäksi aikaa niistä ei kuitenkaan ole viihdyttäjiksi. Ihmiskäden työ kalpenee sittenkin Arizonan luonnonihmeiden rinnalla.

The Ultimate Peter Elk Travel Guide antaa Pohjois-Arizonalle täydet viisi tähteä ja Las Vegasille vaihtoehtoisesti kolme tai viisi tähteä riippuen siitä, miten paljon itse kukin nauttii ruotsinlaivalla oleilusta.

Lisätty kello 15:58 ET | Permalink

 
Muodin pääkaupungissa

Monilla lienee sellainen käsitys, että New York on jonkinlainen muodin pääkaupunki -- tai vähintään yksi niistä Pariisin ja Milanon ohella. Tätä mielikuvaa eivät ole ainakaan heikentäneet Sinkkuelämää-sarjan kaltaiset hengentuotteet, joissa tyylitietoiset nuore(hko)t naiset yrittävät saada Amex-korttiensa luottorajat paukkumaan ostamalla itselleen mahdollisimman paljon Manolo Blahnik -kenkiä.

Käsitys on väärä, väärä, väärä. Manhattanin eteläkärjestä toki löytyy hyvinkin kalliisiin pukuihin ja jakkuihin sonnustautuvaa väkeä, mutta valtaosa newyorkilaisista näyttää vuorokauden ympäri siltä kuin he olisivat juuri tulossa lenkkeilemästä. Newyorkilaisnaisten enemmistö ei suinkaan haaskaa rahojaan uusiin Manoloihin; he ostavat New Balance -lenkkarit. He eivät hanki Pradan uusimpia luomuksia, vaan Gap-hupparin. Miehet eivät kulje Armanin puvuissa; heidän vaatekaappinsa pullistelevat Tommy-farkkuja.

Ahdistavinta täkäläisessä muotimaussa on sen ehdottomuus. Liian siisteissä kuteissa seikkaillessaan tuntee itsensä auttamattomasti ranskalaiseksi gayturistiksi. Toinen vaihtoehto on rinnastua muihin maahanmuuttajiin. Viime syksynä yritin metrossa epätoivoisesti katsella, eikö minun lisäkseni joku muukin käyttäisi mustia nahkakenkiä. Tottahan toki. Joka kerta kun nostin katseeni vastaantulevista nahkakengistä ylös, sain todeta niiden olevan olennainen osa amerikanintialaista muotimakua. Minulla ei ole mitään intialaisia vastaan, mutta koska Peter Elk yrittää apinan raivolla muuttua amerikkalaiseksi, samastuminen johonkin toiseen vähemmistöryhmään ei nyt vain yksinkertaisesti käy päinsä.

Sittemmin olen revisioinut vaatekaappiani. Nykyään voisin kävellä suoraan Frendien jaksoon sisään ilman että kukaan erottaisi minua Ross Gelleristä. Farkut, v-aukkoiset puuvillaneuleet ja lenkkarit ovat univormuni, josta en hevillä luovu. Helsingissä olisin ennemmin ampunut itseni kuin näyttäytynyt julkisesti valkoisissa lenkkareissa ja harmaassa villakankaisessa talvitakissa, mutta täällä asukokonaisuus tuntuu täysin legitiimiltä. Eilen vajosin jopa niin alas, että pistin harmaan talvitakkini alle collegehupparin, jonka huppu roikkui takin päällä. O tempora, o mores!

Joka tapauksessa alan näyttää yhä enemmän amerikkalaiselta. Hampaat ovat vielä valkaisematta ja aksentin kanssa täytyisi tehdä enemmän töitä, mutta eiköhän se tästä vielä lohkea, kun tarpeeksi yrittää. Mitäpä sitä ei tekisi, jotta muuttuisi Maailman Mahtavimman Demokratian täysivaltaiseksi jäseneksi.

Lisätty kello 10:28 ET | Permalink

 
Peter Elk on muuttanut

Tai tarkemmin sanoen Peter Elkin weblog on muuttanut. Uusi osoite: http://www.peterelk.com/
Tervetuloa!

Lisätty kello 20:25 ET | Permalink

 
I knew it!


Nyt se on tieteellisesti todistettu. Ann Coulter, tuo äärikonservatiivinen poliittinen (muna)haukka, on todellisuudessa mies.

Syötin äsken Gender Genie -tekstintunnistuskoneeseen Coulterin tuoreimman kolumnin "The Passion of the Liberal", ja tulokset olivat hämmästyttäviä. Koneen mielestä Coulterin 839 sanaa pitkä teksti on ehdottomasti miehen kirjoittama. "The Passion of the Liberalin" male scoreksi tuli peräti 1451, kun female score jäi vaivaiseen 667:ään. Kone ennustaa tekstin kirjoittajan sukupuolen tiettyjen sanojen esiintyvyyden perusteella ja on tähän saakka osoittautunut Peter Elkin testikäytössä varsin luotettavaksi.

Tulos selittää totisesti paljon siitä epävarmuudesta ja ahdistuneisuudesta, joka tunkee läpi Coulterin avioliittoa, homoseksuaalisuutta, aborttia ja uskontoa koskevista kirjoituksista.

Joten älä yhtään yritä, Ann-DREW. Et sinä enää meitä piikkikoroillasi ja minihameillasi hämää.

Lisätty kello 10:47 ET | Permalink

 
Soy George W Bush ee ap-ro-BAY es-tey men-SA-hey


Presidentti Bushin kaksi päivää vanha televisiomainoskampanja on näköjään päässyt uutisiin jo Suomessakin. Mainoksissa vilahtavat WTC:n käryävät rauniot ja arkkua kantavat palomiehet ovat saaneet monet terrori-iskujen uhrien omaisista tuohduksiin. Heidän mielestään presidentti Bush on käyttänyt televisiomainoksessaan törkeästi hyväkseen amerikkalaisten surua.

Kuultuani mainoksista hakeudun välittömästi tietokoneen ääreen katselemaan nuo kuohuttavat hengentuotteet. Internet lieneekin ainoa vaihtoehto katsella kyseisiä mainoksia täällä; Bush tuskin haaskaa vaalikassaansa näyttämällä kalliita tv-mainoksia juutalais-kommari-liberaali-homolle New Yorkille, joka kuitenkin äänestää demokraatteja.

Uusia mainoksia on kolme: "Lead", "Safer, Stronger" ja "Tested". "Lead" -mainoksessa Dubya istuu vaimonsa kanssa ranchin kuistilla juttelemassa mukavia talouskasvusta, yrittäjyydestä, koulutuksesta ja maailmanrauhasta. Pehmeä musiikki soi taustalla. "Americans are hard-working, decent, generous people. I'm optimistic about America, 'cause I believe in the people of America." Ei savuavia raunioita, ei ruumisarkkuja.

Toinen mainos, "Safer, Stronger", tuottaa niinikään pettymyksen. Dramaattiset tekstit vaihtuvat ruudulla empaattisen mutta jämäkän pianomusiikin (Richard Kleiderman?) soidessa taustalla: "An economy in recession", "A day of tragedy", "A test for all Americans". Taustalla vilahtelee kuvia pörssimeklareista, koululaisista, palomiehistä. Mainoksen päättää teksti: "President Bush. Steady leadership in times of change." Plääh. Kuulostaa aivan automainokselta: "Luotettavaa ajomukavuutta myös talviolosuhteissa".

Tämäkö nyt oli se suuri skandaali? Katson mainoksen 30 kertaa uudelleen nähdäkseni paremmin kohua aiheuttaneet kohdat. Toden totta: mainoksessa välähtää 0,8 sekunnin ajan Amerikan lipulla peitetty ruumisarkku, jota palomiehet kantavat. Mutta totta puhuen kohta menee niin nopeasti ohi, ettei sitä oikeastaan edes huomaa. En ymmärrä, miksi mainoksesta on noussut niin suuri meteli. Ilmeisesti siitä ovat hermostuneet ne, jotka muutenkin ärsyytyvät kaikesta mitä George Bush tekee. Mutta eikö minunkin pitäisi silloin ärsyyntyä?

Kolmas mainos, "Tested", on muunnos edellisestä. Taustamusiikki on sama, mutta tällä kertaa amerikkalaisista elokuvamainoksista tuttu, pehmeänmöreä kertojanääni puhuu ylväitä sanoja Amerikkaa kohdanneista haasteista, vaikeista ajoista ja uhrauksista. Ruudussa näkyy vanhuksia, lippuja, palomiehiä ja leikkiviä lapsia.

Mainokset ovat tehokkaita. Katsoessani 30 sekunnin pätkiä yhä uudelleen kyynellyn ja alan itsekin uskoa olevani amerikkalainen, joka seisoo valtavien haasteiden edessä. Tekee mieli lähteä nostamaan lippua salkoon ja kajauttaa Star Spangled Banner parvekkeelta. Apua. Minusta on tulossa republikaani.

Suosikkini on "Safer, Strongerin" espanjankielinen versio, jonka alussa El Presidente ilmoittaa lakisääteisesti espanjaksi hyväksyvänsä mainoksen sisällön. Vaikutelma on hieman koominen, sillä espanja ei tunnu oikein istuvan El Presidenten suuhun.

Nyt jäämme odottamaan demokraattien John "Caius Aerobus" Kerryn vaalimainoksia. Mitähän hän aikoo sanoa espanjankielisessä mainoksessaan? "Soy el senador Juan Kerry de Massachusetts. Quero ser el presidente. Votame, hispanos!"?

Lisätty kello 10:29 ET | Permalink

 
That Giant Sucking Sound


Vuoden 1992 presidentinvaalien alla riippumaton populistiehdokas Ross Perot varoitti äänestäjiä ”jättiläismäisestä imuäänestä” (giant sucking sound). Tuo taivaitarepivä lurpsahdus syntyisi Perot’n mukaan amerikkalaisten työpaikkojen imeytymisestä Meksikoon, mikäli Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon kaavailema vapaakauppasopimus toteutuisi.

Bill Clinton voitti vaalit, ja Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus Nafta astui voimaan 1.1.1994. Sen jälkeen on tuskin kulunut päivääkään ilman spekulointia siitä, tuliko pelätystä lurpsahduksesta totta vaiko ei.

Demokraattien esivaalikampanjan kiihtyessä vapaakaupan väitetyt haittavaikutukset ovat olleet yhä enemmän esillä. Neljästä jäljellä olevasta ehdokkaasta John Edwards, Al Sharpton ja Dennis Kucinich ovat kaikki kovaan ääneen vaahdonneet siitä, kuinka Nafta on ajanut amerikkalaisen työväenluokan tuhon partaalle. On peräänkuulutettu Naftan ja muiden vapaakauppasopimusten neuvottelemista uudelleen ja vaadittu erilaisia tukiaisia ja rajoituksia. Amerikkalaisen duunarin kun pitää veronmaksajien rahoilla saada valmistaa ylihintaisia autoja ja vaatteita tehtaissa, jotka eivät oikeasti olisi kilpailukykyisiä.

Todellisuudessa Naftan vaikutus Yhdysvaltain talouteen on ollut huomattavasti vähemmän dramaattinen kuin populistit väittävät. Yhdysvaltojen ja Meksikon välinen kauppa on Yhdysvalloille alijäämäistä, mutta Meksikon osuus Yhdysvaltain kauppavajeesta on silti pienempi kuin sen osuus koko kaupasta edellyttäisi. Yhdysvalloista on kuluneen kymmenen vuoden aikana kadonnut runsaasti tekstiiliteollisuuden työpaikkoja, mutta työpaikkojen kokonaismäärä lisääntyi silti vuosina 1993–2000 yli 20 miljoonalla. (Ks. kauppatilastot ja työvoimatilastot.)

Suomessa tätä debattia ei onneksi tarvitse käydä, koska vapaakaupan turmiollisuudesta tuntuu vallitsevan laaja yksimielisyys. Puolueet itkevät yhteen ääneen, kun EU ei annakaan loputtomasti tukea kurkkujen kasvihuoneviljelyyn napapiirillä. Lehdet juhlivat jokaista neuvottelutulosta, joka mahdollistaa entisenlaisten tukiaisten maksamisen maanviljelijöille ja rivikansalaisten verotaakan säilyttämisen painajaismaisena.

Samaan aikaan kehitysmaiden tuottajat ovat hätää kärsimässä, kun EU dumppaa maailmanmarkkinoille tukiaisten avulla tuotettuja keinotekoisen halpoja elintarvikkeita. Suomen pienillä kehitysapupennosilla rakennettu vesipumppu jossain korpikylässä on kehitysmaalle laiha lohtu, jos teollistuneet maat salpaavat tukiaisillaan siellä tuotettujen hyödykkeiden ja elintarvikkeiden pääsyn maailmanmarkkinoille.

Naftassa ja muissa vapaakauppasopimuksissa olisi Meksikon kaltaisten maiden näkökulmasta paljonkin korjattavaa, mutta korjaukset eivät kyllä liity ensisijaisesti työpaikkojen ja tuotannon keinotekoiseen säilyttämiseen teollistuneissa maissa. Kaupan vapauttamisesta on väistämättä seurauksena rakennemuutoksia, joista jotkut ryhmät joutuvat teollisuusmaissa tilapäisesti kärsimään. Pitemmällä tähtäimellä lisääntynyt kauppa kuitenkin tehostaa taloutta, lisää talouskasvua ja nostaa keskimääräistä palkkatasoa niin kehitysmaissa kuin teollistuneissakin maissa.

Loppujen lopuksi suurin vapaakaupan aiheuttama imuääni syntyy siitä, kun suomalainen joutuu vatsahuuhteluun juotuaan liikaa halpaa virolaista votkaa. Ja se on kyllä täysin hänen omaa tyhmyyttään.


Lisätty kello 12:21 ET | Permalink