Goodbye


Suomalaiset voisivat halutessaan oppia amerikkalaisilta esimerkiksi can do -asennetta.

Paljon on vettä ehtinyt virrata Hudson-joessa sen jälkeen, kun viimeisin päivitys tälle sivulle ilmestyi. Tällä välin on ehtinyt mm. käydä ilmeiseksi, että Peter Elkin lupaava siirtolaisura Maailman Mahtavimmassa Demokratiassa tulee hieman äkisti ja yllättäenkin päättymään työllistymiseen -- Suomessa. Ei tässä näin pitänyt käydä.

Koska uusi työnkuvani on poliittisväritteinen, tulen väärinkäsitysten ja virhetulkintojen välttämiseksi lopettamaan peterelk.comin ylläpitämisen. Toisaalta vuoden verran uhkaavasti hidastunut kirjoittelutahtini on jo pitempään kielinyt siitä, että herra Elkillä ei enää kovin hirveästi ole sellaista sanottavaa, jota varten tämä blogi alun perin perustettiin.

Kun aloin postailla kirjoituksiani verkkoon, pyrkimyksenäni oli kuvata Amerikkaa sekä amerikkalaista kulttuuria ja politiikkaa suomalaisille ymmärrettävällä tavalla. Erityisesti tavoitteenani oli taistella yksinkertaistavia stereotypioita vastaan ja osoittaa, että suomalainen näkökulma ei välttämättä aina ole objektiivinen, ainoa tai paras tapa katsella maailmaa. Omalla tavallaan suomalaiset ovat ihan yhtä typerää ja moraalitonta sakkia kuin amerikkalaisetkin, joita Suomessa aina jaksetaan arvostella pinnallisuudesta, tyhmyydestä tai kaksinaamaisuudesta. Tämän vuoksi jätin erityisesti viime aikoina negatiivisen USA-kirjoittelun tietoisesti vähemmälle, vaikka siihen toisinaan aihetta olisi ollutkin. Suomalainen media haukkuu Yhdysvaltoja ihan tarpeeksi ilman minun apuanikin. Tosin sen kirjoittelu on useimmiten varsin laadutonta, ja Suomessa tarvittaisiin kipeästi asiantuntevampaa ja kiihkottomampaa USA-kritiikkiä.

Joka tapauksessa Amerikka ei minusta enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä, vaan pelkästään normaalilta. Enää en kykene katselemaan Yhdysvaltoja uusin silmin, näkemään sen omituisuuksia ja kuvaamaan niitä suomalaisesta näkökulmasta. Alkuperäinen sanottava on loppunut. Peter Elkille Suomi on nykyään se kummallinen ja outo paikka, jossa monet asiat pistävät silmään. Minun pitäisikin kirjoittaa pikemmin Suomesta kuin Yhdysvalloista, mutta sellainen kirjoittelu ei taas tavallisesti aukene suomalaisille lainkaan, mistä parhaana osoituksena on silloin tällöin saapunut suomalaiskiihkoinen lukijapalaute.

* * *
Kun muutin USA:han syksyllä 2003, korvieni väliä täyttivät tyypilliset eurooppalaisen ihmisen epä- ja ennakkoluulot Amerikkaa kohtaan. Olin tosin käynyt täällä useasti aiemminkin, viimeksi alkuvuodesta 2003, jolloin teimme vaimoni kanssa automatkan patavanhoillisiin Etelävaltioihin keskellä Irakin sodan kuumimpia taisteluvaiheita. Irak, ICC, Guantánamon vankileiri ja muut viimeaikaiset ylilyönnit eivät olleet antaneet positiivisinta mahdollista ennakkokäsitystä uudesta asuinmaastani, mutta olin joka tapauksessa päättänyt suhtautua Yhdysvaltoihin avoimin mielin. Olin päättänyt ottaa USA:n antropologisena tutkimusmatkana vieraaseen kulttuuriin ja pyrkiä ymmärtämään alkuasukkaiden ajattelutapaa, vaikka en ehkä itse aina kykenisi hyväksymään sitä.

Lopputulos yllätti. Yhdysvalloista paljastui kaleidoskooppimainen kulttuurien, uskontojen, ajattelu- ja elämäntapojen kirjo, joka kaikki punoutui yhdeksi amerikkalaisuudeksi tavalla, jota eurooppalaisen -- etenkin suomalaisen -- on vaikeata ymmärtää. Suurin amerikkalaisia koskeva väärinkäsitys Suomessa onkin se, että olisi olemassa jokin sitä tai tätä edustava "amerikkalainen". Useimmiten ei ole olemassa mitään yhtä ja ainoaa amerikkalaista, joka voitaisiin helposti lokeroida tyhmäksi, pinnalliseksi tai upeaksi, niin kuin Suomessa tavallisesti tehdään.

Esimerkiksi amerikkalainen kristillisyys lainehtii maailmasta vetäytyvistä mennoniittalahkoista ja perusluterilaisista aina homo- ja lesbopappeja kannattaviin unitaareihin tai raamatttuvyöhykkeen punaniskakristittyihin, jotka vastustavat suu vaahdossa evoluutioteoriaa. Erot koulutuksessa ja koulusivistyksessä ovat valtavia. Jotkut eivät kykene löytämään kotimaataan maailman kartalta, kun taas joissakin yliopistoissa vilisee kymmenittäin Nobel-palkittuja tieteentekijöitä. Jos maailmasta voisi objektiivisesti osoittaa maailman tyhmimmän ja viisaimman ihmisen, molemat löytyisivät samasta maasta, Yhdysvalloista.

Kaikki tämä on tietysti eurooppalaisille tuttua -- siis periaatteessa. Tuntematonta sen sijaan on, mitä heterogeenisyys tarkoittaa käytännössä. Se merkitsee sitä, että ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla, toimia ja ajatella. Siksi amerikkalainen yhteiskunta on jatkuvaa debattia, kädenvääntöä ja kilpailua siitä, kenen ehdoilla maailmaa rakennetaan. Yhdysvallat ei oikeastaan ole kuin pala maata, jossa kukin taaplaa omalla tyylillään, välillä vetäen samaa köyttä muiden kanssa, välillä toisiin törmäten.

Tuloksena on yhteiskunnan uskomaton dynaamisuus ja innovatiivisuus. Vaikutusta tehostaa amerikkalaisen kulttuurin hyvin tunnettu yksilökeskeisyys ja positiivisuus (joka suomalaisten mielestä on tietysti teennäistä, sillä eihän optimistisuus voi olla aitoa). Yksilön mahdollisuuksiin uskotaan ja menestymiseen kannustetaaan. Amerikkalainen kulttuuri yllyttää yksilöä vapauttamaan oman potentiaalinsa, ottamaan itselleen tarjoutuvista mahdollisuuksista kaiken irti. Kääntöpuolena on tietysti yhteiskunnan kovuus niitä kohtaan, jotka eivät syystä tai toisesta omassa elämässään onnistu. Epäonnistuminen kun on yksilön omaa syytä siinä missä onnistuminen on hänen ansiotaan.

Kontrasti Suomeen on hurja. USA:sta katsoen suomalaisuuden hallitsevana piirteenä näyttää olevan kaikennielevä pyrkimys yhdenmukaistamiseen ja tasapäistämiseen. Suomalainen kulttuuri on perusluonteeltaan kateellista ja nitistävää; positiivisen palautteen antaminen toisille kun on meille jostain syystä niin kovin vaikeaa. Keskustelukulttuuria leimaa dogmaattisuus: vallalla on yksi ainoa ("se oikea") mielipide, josta ei juuri poiketa. Politiikassa yleisin keskustelunaihe tuntuu olevan se, onko tästä aiheesta nyt soveliasta keskustella.

Erityisesti tämä koskee suomalaisten minäkuvaa, jossa Suomi aina esiintyy moraalisesti ylivoimaisena ja yhteiskuntajärjestelmältään objektiivisesti parhaana paikkana maailmassa, siis sinä kuuluisana "lottovoittona". Näkemyksen tueksi lehdistö hehkuttaa milloin mitäkin kansainvälistä tutkimusta, jossa Suomi esiintyy edukseen. Unholaan sen sijaan jäävät suomalaisen yhteiskunnan pimeät puolet: holtiton alkoholinkäyttö, joka vuosittain aiheuttaa veronmaksajille miljardilaskun, huimat itsemurhaluvut, umpirasistinen asenneilmapiiri, perheväkivallan yleisyys ja monien ihmisten suunnaton yksinäisyys. Jos Suomi on paras paikka maailmassa, miksi minä tiedän niin monta ihmistä, jotka eivät löytäneet oman elämänsä ongelmista muuta ulospääsyä kuin itsemurhan?

Ulkopuolelta katsottuna suomalaisten sinänsä vilpitön usko oman yhteiskuntansa ylivertaisuuteen ja taipumus väheksyä muita, "huonompia" yhteiskuntamalleja vaikuttaa röyhkeältä. Jos suomalaiset kokevat amerikkalaisten freedom- ja demokratiatuputuksen rajattoman ylimieliseksi, suomalaisten hyvinvointivaltiovouhotus on muiden silmissä ihan samanlaista kulttuuri-imperialismia. Kuitenkin kaikilla kai lienee suomalaistenkin mielestä oikeus järjestää oma yhteiskuntansa itse valitsemallaan tavalla.

Sinänsä hyvinvointivaltio sopii suomalaiseen kansanluonteeseen hyvin. Sen suojissa on hyvä elää standardoitu, insinöörin suunnittelema elämä, jossa kukaan ei juuri poikkea muista -- ei hyvässä eikä huonossa. Monet hyvinvointivaltion saavutuksista ovat kiistattomia: suomalaisten peruskoulutustaso on erinomainen, ja terveydenhuolto on kaikista menoleikkauksista huolimatta kyetty säilyttämään sellaisella tasolla, että kansalaisten keskimäärinen elinikä on pidentynyt eurooppalaisiin mittoihin aika vaatimattomilla kustannuksilla.

Mutta kannustajaksi ja innostajaksi suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta ei nykyisellään oikein ole. Jos kohta huonoa ja heikkoa ei Suomessa sorsita, ei myöskään hyvää ja lahjakasta palkita. Miksi kukaan yrittäisi luoda uutta, menestyä ja tehdä rajusti töitä, kun kaikki on aina yhtä hyvää ja samanarvoista? Miksi kukaan yrittäisi näissä oloissa pyrkiä muuhun kuin keskimääräiseen suoritukseen?

Hyvinvointivaltio ei nähdäkseni ole myöskään juuri edistänyt yhteisöllisyyttä ja kanssaihmisistä välittämistä, vaikka suomalaiset tuntuvat mielellään korostavan juuri sitä, kuinka solidaarinen heidän kulttuurinsa on amerikkalaiseen verrattuna. Todellisuudessa Suomessa vanhukset kuitenkin työnnetään kunnan omistamaan laitokseen, ja sosiaalihuolto jakaa ruokaa nälkäisille. Lähimmäisen velvollisuudeksi jää tavallisesti katsoa palkkakuitistaan, kuinka paljon työnantaja on tässä kuussa pidättänyt ennakkoveroa, jolla tämä lysti rahoitetaan. Onko tämä suomalaisen yhteisöllisyyden huippusuoritus? Onko se yhteisöllisyyttä, että minä maksan veroja, jotta saisin vapaa-aikanani tuijottaa tv:tä sen sijaan että menisin itse osallistumaan esimerkiksi vapaaehtoistyöhön?

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että suomalainen yhteiskunta olisi läpimätä tai että suomalaiset eivät saisi olla ylpeitä saavutuksistaan. On hienoa, että Suomi menestyy maailmalla. On hienoa, että Suomi nousi 1900-luvun kuluessa köyhästä, maatalousvaltaisesta kehitysmaasta sellaiseksi yltäkylläiseksi sivistysvaltioksi kuin se on nyt. Mutta sokea tuudittautuminen omahyväiseen ylemmyydentunteeseen on röyhkeää, lyhytnäköistä ja tyhmää. Niin täydellinen maa Suomi ei ole, etteikö se voisi monissa asioissa ottaa oppia muualta (ja muualta ei tarkoita pelkästään Ruotsia). Menestyvä ja dynaaminen yhteiskunta pyrkii jatkuvasti katselemaan ympärilleen, ottamaan muualta vaikutteita ja ideoita siitä, miten asiat voisi tehdä vielä paremmin. Menestyvällä yhteiskunnalla on intohimo suorituksensa parantamiseen ja itsensä ylittämiseen.

Jos suomalaiset pääsisivät monomaniansa yli, he saattaisivat huomata, että jopa heidän parjaamiltaan amerikkalaisilta voisi oppia paljon. Heiltä voisi oppia siitä, että kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Heiltä voisi oppia, että toistenkin onnistumisesta voi iloita ja että toisia voi kannustaa parempiin suorituksiin ilman että siitä on itselle haittaa. Heiltä voisi oppia, että valtion määrittelemä standardi ei ole ainoa tapa järjestää asioita.

Eikä suomalaisten välttämättä tarvitsisi mennä Yhdysvaltoihin saakka. Suomalaiset saattaisivat oppia monenlaisia asioita esimerkiksi virolaisilta, jos he kykenisivät joskus ylittämään holhoavan asenteensa ja rasismia lähentelevän ennakkoluulonsa hassusti puhuvaa ja isosankaisia silmälaseja käyttävää naapurikansaansa kohtaan. Viimeaikaiset poliittiset puheet kuitenkin valitettavasti viittavat siihen, että tällaisesta avarakatseisuudesta ollaan Suomessa vielä kaukana.

* * *
Runsaan parin viikon kuluttua pakkaan matkalaukkuni, suunnistan Kennedyn lentokentälle toistaiseksi viimeistä kertaa ja lennän Suomeen. Tulen kaipaamaan New Yorkista monia asioita, pannukakkuja, vaahterasiirappia, Harlemin 125th Streetiä, metron korviahuumaavaa ryminää, keltaisia takseja. Eniten tulen kuitenkin ikävöimään sitä maailmankuvani avartumista, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana saanut käydä läpi. Olen tälle maalle ja monille tuntemilleni amerikkalaisille paljosta velkaa.

Peterelk.comin sisältö tulee säilymään toistaiseksi verkossa näillä sivuilla.

Lisätty kello 19:36 ET | Permalink

 
Epilogi



Ikään kuin jälkisanana edelliseen kirjoitukseeni katkelma Charlemagnen viimeviikkoisesta kolumnista Economist-lehdessä:

Work is the archetypal social activity. It provides friends and contacts beyond your family or ethnic group. If you start your own company, it pulls you further into the society around you. And here is a striking difference between Europe and America. Unemployment in France is almost 10%. Among immigrants or the children of immigrants, it is at least twice and sometimes four times as high. In contrast, unemployment among legal immigrants in America is negligible, and business ownership is off the scale compared with Europe.

The second big motor of integration is home-ownership, especially important in the second and third generations. This gives people a stake in society, something they can lose. Thanks to cheap mortgages and an advanced banking system, half of Latinos in America own their own homes. Britain, after its council-house sales and property booms, also encourages house ownership. In contrast, most of the blocks in the French banlieues are publicly owned.

Koko artikkelin lukeminen edellyttää tilausta.

Lisätty kello 22:55 ET | Permalink

 
Eurooppalainen yhteiskuntamalli?



Muutama viikko sitten EU-maiden johtajat kokoontuivat Britannian Hampton Courtiin keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta globaalistuvassa maailmantaloudessa. Britannian pääministeri Tony Blair on toistuvasti vaatinut Eurooppaa uudistumaan, jotta se kykenisi menestymään ja säilyttämään taloudellisen hyvinvointinsa myös tulevaisuudessa.

Hampton Courtin kokous otettiin huonosti vastaan muissa EU:n suurissa jäsenmaissa. Erityisen nyrpeästi Blairin uudistushankkeisiin suhtautui Ranskan presidentti Jacques Chirac, joka on vaatinut "sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen" perustuvan eurooppalaisen yhteiskuntamallin säilyttämistä tinkimättä tuumaakaan hyvinvointivaltion kansalaisilleen suomista perusoikeuksista.

Kun Chirac palasi Hampton Courtista Ranskaan, Pariisin lähiöt olivat tulessa. Betonikennostojen nuoret, useimmat heistä pohjoisafrikkalaista syntyperää, viettivät öitään tuikkaamalla autoja ja liikehuoneistoja tuleen. Sittemmin levottomuudet levisivät myös muihin kaupunkeihin. Maailman lehdistö julisti syypääksi Ranskan valtiovallan epäonnistumisen siirtolaisten integroinnissa sekä siirtolaisväestön syrjäytymisen työmarkkinoilta ja normaaliyhteiskunnasta laajemminkin.

Ranska ei ole ainoa Euroopan maa, joka on epäonnistunut siirtolaispolitiikassaan. Erityisesti arabi- ja muslimiväestön menestys on ollut heikko käytännöllisesti katsoen kaikkialla Euroopassa. Musliminuorten koulutustaso on huono, ja huomattava heistä osa on työttöminä. Kulttuuriset ääri-ilmiöt, uskonnollinen fundamentalismi, kunniamurhat ja jopa terrorismi ovat pikemminkin leviämään kuin hiipumaan päin.

Arabi- ja muslimisiirtolaisten kehnoa menestystä tarkastellessa tuntee kiusausta vyöryttää syy siirtolaisten itsensä niskoille: ehkä he eivät vain kerta kaikkiaan sopeudu länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhdysvalloissa arabisiirtolaisten menestys on kuitenkin ollut loistava. Arabit ovat USA:ssa siirtolaisväestön kermaa; hyvinkoulutettuja, hyvin toimeentulevia ja kaukana polttopulloja heittelevistä öykkäreistä tai vaimojaan kurittavista fundamentalisteista. Koulutus- ja tulotasolla mitattuna Yhdysvaltojen arabit eivät menesty ainoastaan paremmin kuin siirtolaiset keskimäärin; he menestyvät jopa koko väestön keskiarvoa paremmin.

Mielenkiintoisinta arabien ja miksei muidenkin siirtolaisten menestymisessä ja integroitumisessa amerikkalaiseen yhteiskuntaan on se, että mitään varsinaista integraatiopolitiikkaa ei USA:ssa ole olemassakaan. Siirtolaisten on turha odottaa valtiolta yhtään mitään: Sosiaali- ja työttömyysturvasta (eurooppalaisessa mielessä) ei juuri voi puhua; mistään maksuttomista englannin kielen tai amerikkalaisen kulttuurin perehdyttämiskursseista ei kukaan ole koskaan kuullutkaan. Ainoa mitä siirtolaisille annetaan, on oikeus asua ja työskennellä Yhdysvalloissa. Ja usein se on tarpeeksi. Siirtolaisille riittää töitä, vaikkakin monesti vaatimattomasti palkattua. Lainaa tai muuta apua tarvitessaan he nojautuvat pikemminkin toisiinsa kuin nk. "yhteiskunnan" apuun.

Euroopan maissa on pitkään ollut vallalla käsitys, että siirtolaiset sopeutuvat valtakulttuuriin ja länsimaiseen yhteiskuntaan, kunhan valtio vain antaa vuokra-asunnon jonkun syrjäisen lähiön betonikolossissa, vähän taskurahaa hengenpitimiksi ja sen jälkeen kurssittaa heidät henkihieveriin. Mahdollisuudet parempaan tulevaisuuteen ovat kuitenkin jääneet puuttumaan. Pelkkä betonilokero ei olekaan avannut ovia normaalielämään, ja töitä siirtolaisille ei 1990-luvulta lähtien juuri ole riittänyt. Elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen sosiaalitoimiston ja kielikurssin välille.

Tilannetta on pahentanut siirtolaisten ikuinen ulkopuolisuus. Kun suuremmat siirtolaisvirrat alkoivat liikkua Euroopassa 1960- ja 1970-luvulla, puhuttiin yleisesti "vierastyöläisistä" (Gastarbeiter, gästarbetare, guest workers). Turkkilaiset, arabit ja muut siirtolaiset olivat Euroopassa vain käymässä, tekemässä meille vähän töitä. Heidän todellinen kotinsa oli muualla, siellä jossain kehittymättömässä banaanitasavallassa, jossa lammaspaimenet vielä kaiketi sekaantuivat eläimiin.

Mutta siirtolaiset jäivät. Ruotsista, Ranskasta, Hollannista, Saksasta tuli vähitellen heidän kotinsa. Eikä kukaan halua olla omassa kodissaan ikuisesti vieraana. Siirtolaisilla ei kuitenkaan juuri ollut vaihtoehtoja, sillä valtakulttuuri ei halunnut heitä osakseen - ei ainakaan sellaisena kuin he olivat. Eurooppalaiset kansakunnat määrittelevät itsensä yhä edelleen jaetun historian, kulttuurin, etnisyyden ja usein myös uskonnon kautta. Suomalainen voi olla suomalainen vain, jos hänen isänsä tai isoisänsä osallistui talvisotaan, jos hän on syntynyt Suomessa, puhuu virheetöntä suomea ja on valtiokirkon jäsen (uskomatta kuitenkaan julkisesti Jumalaan, sillä se on suomalaisten mielestä hullun tuntomerkki).

Siirtolaisille tämä on usein mahdoton yhtälö. Heitä vaaditaan sopeutumaan, mutta samalla suomalaisuuden, ruotsalaisuuden tai ranskalaisuuden ehdot määritellään sellaisiksi, että siirtolainen ei kykene niitä täyttämään. Hän jää ikuisesti vierasmaalaiseksi, muukalaiseksi, joka ei oikein "kuulu tänne". Ulkopuolelta Suomea katseleva tarkkailija huomaa ajatusrakenteen helposti vaikka suomalaista lehteä selaillessaan. Rivien välissä vilahtelee jatkuvasti merkityksiä, jotka viestittävät, että ulkomaalainen ei oikeastaan kuulu tänne. Yhtäkkiä kajaanilainen ravintolayrittäjä ei enää olekaan kajaanilainen ravintolayrittäjä, vaan "ulkomaalainen pizzapaikan pitäjä".

Yhdysvalloissa koko kansallisuutta ja kansallista identiteettiä lähestytään koko lailla toisesta näkökulmasta. Amerikkalaisuudessa ei ole kyse siitä, missä on sattunut syntymään, mitä kieltä puhuu äidinkielenään tai minkä rotuinen sattuu olemaan. Kyse on amerikkalaisten arvojen hyväksymisestä ja niiden kunnioittamisesta. Joka uskoo olevansa amerikkalainen, on amerikkalainen. Joka maksaa veronsa, kunnioittaa lakeja, tekee töitä ja uskoo freedomiin (Jeesukseen uskominen ei myöskään yleensä ole haitaksi), on täysiveroinen yhteiskunnan jäsen taustastaan riippumatta. Tämä tekee siirtolaisten integraation paljon helpommaksi kuin eurooppalaisten loputon tuijottaminen ihmisen syntyperään.

Palavien autojen mukana nyt myös eurooppalaiset - tai ainakin ranskalaiset - näyttävät viimein olevan heräämässä siihen, että myös heidän täytyy ehkä määritellä oma kulttuurinsa ja etnisyytensä uudelleen. Jos siirtolaiset halutaan integroida yhteiskuntaan, ranskalaiset ja suomalaiset eivät enää voi määrittää identiteettiään samalla tavalla kuin isoisiensä päivinä. Tehtävä ei ole yksinkertainen. Ihmisen ei ole helppo muuttaa käsitystään omasta kulttuurisesta olemuksestaan, joka sisältää myös määritelmän siitä, keitä "muut" ovat.

Identiteettinsä ohella eurooppalaisten olisi syytä arvioida myös oman yhteiskuntansa taloudellista perustaa uudelleen. Ennen kaikkea Euroopan maiden olisi kyettävä luomaan kaikille työkykyisille ja -haluisille asukkailleen työtä. Pitkäaikainen työttömyys riistää ihmiseltä omanarvontunnon ja vieraannuttaa normaaliyhteiskunnasta - niin siirtolaisen kuin syntyperäisen kansalaisenkin.

On aika katsoa peiliin. Jankuttaminen "eurooppalaisesta yhteiskuntamallista" tai "sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta" ei ole oikein uskottavaa, jos autonromut palavat taustalla.

Lisätty kello 23:36 ET | Permalink

 
Lasten leikkiä



Suomi on siitä tylsä maa, että siellä viranomaiset eivät juurikaan vaivaudu käyttämään tietotekniikan valtatietä lasten valistamiseen ja kasvattamiseen. Ilmeisesti luottamus huolella rakennetun peruskoulujärjestelmän aivoja saippuoivaan voimaan on niin horjumaton, että sen tueksi ei kaivata mitään turhanaikaisia www-sivuja.

Mutta toista on täällä Vapaiden ja Rohkeiden kotimaassa, missä tulevaisuuden toivoille tarjotaan netin välityksellä runsaasti hyödyllisiä virikkeitä. Niiden avulla uudesta sukupolvesta tulee nerompi, ylivoimaisempi ja isänmaallisempi kuin yhdestäkään aiemmasta amerikkalaissukupolvesta - suomalaisista nynneröistä nyt puhumattakaan.

Ilmeinen paikka aloittaa lasten perehdyttäminen valtionhallintoon ovat tietysti Suuren Johtajan kotisivut. Niillä voi mm. tutustua freedomin kehityskulkuun ja George Bushin koiran Barneyn CV:hen. Sokerina pohjalla lapsille kerrotaan, kuinka varapresidentti Cheney "näytteli elintärkeää roolia, kun Amerikka tarvitsi häntä eniten" johtamalla kahta suurta sotaoperaatiota. Go Dick! Kids will love you for that!

ATF Kids puolestaan esittelee lapsille alkoholia, tupakkaa, tuliaseita ja räjähteitä. Mukana on Truman-koiran lämminhenkinen, koko perheelle tarkoitettu kertomus "I'm a Bomb Dog Now". Armeijan Cool Stuff -sivut taas tarjoavat perheen pienimmille virikkeitä mm. erilaisten sotimisvälineiden värittämisen muodossa. Voi jukra, mun ohjuksesta tuli sininen! Minkävärinen ohjus sulla on?? Lisää patrioottisia väritysaiheita löytyy sotaveteraanihallinnon lapsille tarkoitetuilta nettisivuilta, joilla on myös "Cool Facts About Veterans".

Sitten kun värittämistä on harjoiteltu tarpeeksi, on aika siirtyä tositoimiin. America Supports You -sivuilla Niko ja Sinipilvi voivat lähettää väritetyn kuvan sotajoukoillemme Irakiin. Kids Information on Deployment Stuff puolestaan kertoo, mitä jännää on luvassa, kun sotilasisi tai -äiskä saa siirron Guantanamoon tai johonkin muuhun viileeseen amerikkalaiseen lomakohteeseen toisella puolella maapalloa. Siirrä hiiri Grades K-4 -kuvan yläpuolelle niin kuulet sotalapsien iloista naurua!

Mutta kaikki eivät välttämättä palvele isänmaataan sotavoimissa. Myös agentit ja poliisisedät tekevät Amerikan turvaamiseksi lujasti työtä, johon kaikkein pienimpien on syytä käydä tutustumassa. CIA for Kids kertoo hurjan salaisista hemmoista, jotka suojaavat isänmaata kommunisteilta terroristeilta ja huumekauppiailta. Sivuilla voit kokeilla mm. kuinka salainen agentti naamioidaan. Nyt Niko ja Sinipilvi heti Black Opeja suunnittelemaan! Lisää agentteja löytyy tietysti FBI:n lasten sivuilta.

Nämä olivat vain pieniä maistiaisia siitä, mitä kaikkea kivaa lapset voivat valtion virastojen verkkosivuilla puuhailla. FirstGov for Kids -sivustolta löytää lisää hauskoja ja hyödyllisiä linkkejä lapsille ja lapsenmielisille.

Ja nyt odottelemaan, milloin Suomessa saadaan avattua PLM ja Supo lapsille -sivut. Eihän informaatioteknologian ykkösmaa voi kauaa olla kehityksestä jäljessä.

Lisätty kello 12:01 ET | Permalink

 
Palkoheittäminen



En tavallisesti ole aivan ensimmäisten joukossa omaksumassa uusia teknologisia innovaatioita. Niinpä olen vasta nyt päässyt podcastingin (Mitä se on suomeksi? Palkoheittäminen?) makuun.

Keksintönä podcasting on loistava. Kun radio-ohjelmat voi ladata mp3-soittimeen, yhtään ohjelmaa ei jää ainakaan sen vuoksi väliin, ettei olisi vastaanottimen ääressä niitä kuuntelemassa. Kuuluvuus on erinomainen kaikkialla - myös metrossa tai keskellä autiomaata.

Suurin ongelma on toistaiseksi vielä suppea ohjelmatarjonta. Podcastingin helppous on toki saanut liikkeelle tuhansia amatöörejä, jotka uskovat monien bloggaajien tavoin horjuttavansa perinteisen median asemaa omilla lähetyksillään. Kuunneltuani kokeeksi muutamaa tällaista yksityisyrittäjää täytyy kuitenkin todeta, että kaavailtu mediavallankumous antaa vielä odottaa itseään. Amatöörien podcastit kuulostavat siltä kuin finninaamainen teekkari leikkisi halvan mikin ja tietokoneen kanssa omassa autotallissaan - mistä epäilemättä useimmissa tapauksissa onkin kyse.

Laatutietoinen kuluttaja valitsee siksi useimmiten etabloituneen median tuottamia podcasteja. Mutta juuri niitä on vain vähän tarjolla. Toistaiseksi vaatimaton listani näyttää seuraavalta:

• Weekend America - Kaksi tuntia amerikkalaisen arkipäivän analyysia viikoittain. [podcast]
• Democracy Now! Vihaisten liberaalien radio-ohjelma; 1 tunti ma-pe. [podcast]
• Maailmanpolitiikan arkipäivää - Ei kaivanne kummempia selityksiä. Kahden vuoden kuuntelutauon jälkeen olin positiivisesti yllättynyt ohjelman hyvästä laadusta. Kesäkadun kommunistien ääni nostaa ainoastaan kevyesti päätään rivien välissä. [podcast]
• On the Media - Viikottainen makasiiniohjelma media-alan (laajasti ymmärrettynä) ilmiöistä, n. 50 min. Suosittelen. [podcast]

Näiden ilmaisten lähetysten lisäksi audible.comilta olisi ostettavissa pari muuta lempiohjelmaani, joita en kuitenkaan pihiydessäni ole vielä tilannut:

• This American Life - Vasemmistoimpressionistinen makasiiniohjelma amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Kerran viikossa.
• Car Talk - Hekottavat amerikanitalialaisveljekset Bostonista neuvovat soittajia autoon ja autoiluun liittyvissä kysymyksissä. Suositellaan myös muille kuin autoilijoille. Kerran viikossa.

Mutta monia lempiohjelmiani ei ole vielä lainkaan saatavissa podcastingina. Näiden joukkoon kuuluvat mm.:

• The Diane Rehm Show - Narisevaääninen radiojuontaja keskustelee vieraiden kanssa politiikasta.
• A Prairie Home Companion - Lavataiteilija Garrison Keillor mutisee itseironisia minnesotalais- ym. vitsejä. 2 tuntia viikottain.
• Talk of the Nation - WAMU:n älyllinen ajankohtaisohjelma, joka päivä.

Lisätty kello 10:54 ET | Permalink

 
Co-op City


"It's a young family's world at Co-op City, the new town being created in N.Y. City. Family-sized apartments at a price you can afford. It's perfect for the family with children... the wide open spaces of a 300-acre residential park (200 city blocks). And not a single interior traffic road. You'll know the youngsters are safe."

Co-op Cityä esittelevä mainoslehtinen vuodelta 1967

Helpottaakseen huutavaa asuntopulaa New Yorkin osavaltio otti 1950-luvun puolivälissä käyttöön nk. Mitchell-Lama -ohjelman, jonka tarkoituksena oli tarjota keskituloisille perheille kohtuuhintaisia asuntoja. Ohjelman turvin yksityisille rakennusyhtiöille annettiin matalakorkoisia lainoja ja verohelpotuksia sillä ehdolla, että kaupunki ja osavaltio saivat määrätä rakennettavien asuntojen vuokrille ja myyntihinnoille ylärajat. Vuoteen 1978 mennessä ohjelman turvin rakennettiin kaikkiaan yli 400 rakennusta, joissa asui noin 150.000 perhettä.

Mitchell-Lama -ohjelman ylivoimaisesti suurin rakennushanke oli Co-op City New Yorkin Bronxissa, runsaan 20 kilometrin päässä Manhattanilta. Co-op City rakennettiin 1960- ja 1970-luvun taitteessa Freedomland-nimisen huvipuiston paikalle kahden moottoritien leikkauspisteeseen. Se käsitti yli 15.000 asuntoa 35 jättiläiskerrostalossa ja runsaassa 200 pienkerrostalossa. Kaikkiaan uuteen kaupunginosaan asettui 55.000 henkeä. Co-op cityn tarkoituksena oli tarjota lapsiperheille hyvää elämää edulliseen hintaan: kerrostaloja erottivat avarat nurmikentät ja pysäköidyt autot piilotettiin kahdeksaan parkkihalliin maisemaa rumentamasta. Asuntojen lisäksi alueelle rakennettiin ostoskeskuksia, postitoimisto, kirjasto sekä koulut uima-altaineen ja teattereineen.

Uuden kaupunginosan asukkaat olivat etupäässä juutalaisia Bronxin muista osista. 1960-luvun lopulla Bronx oli juuri luisumassa kovaa vauhtia kohti historiansa syvintä alennustilaa, ja useimmat asukkaat lienivät onnellisia päästessään huumeiden ja väkivallan runtelemista vuokratalohelveteistä turvalliselle ja siistille asuinalueelle. Mutta vaikka monet olivat tyytyväisiä uuden asuinpaikkansa ulkoisiin puitteisiin, sitä pidettiin yleisesti tylsänä ja sieluttomana. Co-op City oli kaukana kaikesta, ajanvietettä oli niukanlaisesti ja alue oli kolkko.

Co-op Cityn rakentamisella oli sitä paitsi negatiivinen vaikutus muuhun Bronxiin. Ihmisten suunnatessa joukoittain kohti uutta kaupunginosaa kosolti taloja jäi tyhjilleen, mikä pahensi Bronxin jo muutenkin katastrofaalista tuhopolttoaaltoa. Myöhemmin Co-op Cityyn alkoi vuokratukien turvin muuttaa yhä enemmän myös mustia ja latinoja. Juutalaisten muuttoaalto puolestaan kääntyi toiseen suuntaan, mikä muutti Co-op Cityn etnisen luonteen kokonaan toisenlaiseksi.

Nykyään Co-op City on mummoutumassa kovaa vauhtia, sillä 1960- ja 1970-luvun alkuperäiset asukkaat alkavat olla jo iäkkäitä. Asukkaista yli 8.000 on yli 65-vuotiaita, mikä tekee kaupunginosasta USA:n suurimman eläkeläiskeskittymän. Myöskään talot eivät enää ole kovin hyvässä kunnossa. Kaksi vuotta sitten kahdeksasta parkkihallista kuusi jouduttiin sulkemaan romahdusvaaran vuoksi, ja osa Co-op Cityn suurimmasta nurmikenttä asfaltoitiin parkkialueeksi. Joidenkin talojen ympärille on jouduttu rakentamaan aidat, jotta ihmiset eivät jäisi rakennuksista murenevien betonikappaleiden alle.

Toisenlaisen uhkan Co-op Citylle muodostaa Mitchell-Lama talojen muuttaminen kovan rahan asunnoiksi. Alun perin Mitchell-Lama -ohjelma oli suunniteltu vain väliaikaiseksi toimenpiteeksi. Sitä koskevaan lakiin kirjattiin sen vuoksi pykälä, joka mahdollisti asuntojen vapauttamisen hintasäännöstelystä 20 vuoden kuluttua niiden rakentamisesta, mikäli talot omistava rakennusyhtiö maksaa saamansa halpakorkoiset lainat kokonaisuudessaan pois. Manhattanilla ja Brooklynissa useat rakennusyhtiöt ovat käyttäneet jo pykälää hyväkseen, mikä on johtanut vuokratason räjähdysmäiseen nousuun. Useissa tapauksissa pitkäaikaisilla asukkailla ei ole ollut varaa maksaa uusia markkinahintaisia vuokria, ja he ovat sen vuoksi joutuneet muuttamaan kodeistaan.

Kaikesta huolimatta Co-op City ei edelleenkään ole huonoin mahdollinen asuinpaikka. Alue on siisti ja viime talvena sattuneista parista ampumavälikohtauksesta huolimattta vielä varsin turvallinen. Uudet jättiläismarketit tarjoavat kosolti palveluja, ja vuokrataso on vielä varsin halpa, vaikka hinnat jonkin verran nousisivatkin. Co-op Cityn asukkaat ovat ylpeitä monietnisestä asuinalueestaan, missä mustat, valkoiset ja latinot harjoittavat moneen muuhun amerikkalaiseen kaupunkiin verrattuna suorastaan paratiisillisen rauhanomaista rinnakkaiseloa.



Lisätty kello 23:13 ET | Permalink

 
Manhattanin metromysteeri


Disclaimer: Kuvassa näkyvillä henkilöillä ei ole yhteyttä kirjoitukseen eivätkä he haiseet pahalta.

Kun keskellä päivää muuten täydessä metrojunassa on yhtäkkiä yksi ainoa melkein tyhjä vaunu, syynä on se että:

1. vaunun on ilmastointi rikki ja sisällä 45 celsiusastetta lämmintä
   
2. vaunussa on kuselta/paskalta/hieltä/viinalta haiseva asunnoton/narkkari, joka karjuu villisti
   
3. vaunun lattialla/penkeillä lainehtii jotain tunnistamatonta nestettä
   
4. vaunussa nököttää yksinäinen paketti, jota kaikki epäilevät pommiksi, mutta josta kukaan ei jaksa ilmoittaa poliisille.

Lisätty kello 23:16 ET | Permalink